Sain kunnian aloittaa Suomen musiikkitieteellisen seuran blogin. Tätä kirjoittaessa, toistaiseksi hieman vieraassa toimintaympäristössä, tuntuu siltä, että seuran kannalta uuden viestintämedian lisäksi pelissä on enemmänkin – musiikintutkimuksen on seurattava aikaa, jossa sähköinen näkyvyys on yksinkertaisesti olemassaoloa, ei pelkkää narsismia ja virtuaalista mölyä tyhjästä. Bloggaamme ja twiittaamme (jälkimmäistä tosin seura ei vielä tee) jotta olemme olemassa ulkomaailmalle. Itse en tässä ympäristössä ole erityinen virtuoosi, mutta vähitellen olen sentään alkanut huomata uuden kommunikaatiokanavan kiistattomia etuja; ehkä itsekin, kuka tietää, alan avautua jatkossa maailmalle tässä suhteessa entistä enemmän.
Marshall McLuhan puhui aikanaan globaalin tietoverkon demokratiasta – kun olemme kaikki, herrat ja narrit yhtälailla, samanlaisia thumbnail-kokoisia hahmoja eri alustoilla, on viestintä helpompaa ja kynnys matalampi. Samalla se, jonka kanssa viestitään on erilainen viestinnän kohde kuin ennen: se Maailman Merkittävin Tutkija näyttääkin paljon helpommin lähestyttävältä kun on lukenut vaikkapa virallisen sävyisten sähköpostien sijaan päivityksiä valvottavista lapsista, ihmisoikeuskannanotoista ja korvatulehduksista. Samassa veneessä olemme kaikki. Tällaisesta demokratiasta ja tietynlaisesta tasavertaistumisesta verkkoviestinnässä mielestäni paljolti on kysymys.
Tarkoitus ei kuitenkaan ollut jatkaa kovin pitkään tieteenalan (ja tieteilijöiden) some-näkyvyyden eduista. Haittapuoliin – kaiken pinnallistumiseen, kirjallisen viestinnän lyhytjännitteisyyteen, ja muuhun – en tässä edes viitsi mennä. Uusi teknologia toimikoon tässä vain aasinsiltana laajempaan kysymykseen musiikintutkimuksen yhteiskunnallisuudesta, mikä oli juuri päättyneen, Jyväskylän yliopiston Musiikin, kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen laitoksen kanssa järjestämämme Suomen musiikintutkijoiden symposiumin yksi kantavista teemoista. ”Paluu musiikintutkimuksen tulevaisuuteen” suorastaan kutsui esille mitä moninaisimpia lähestymisiä alaamme.
Musiikintutkimus on tietysti nykyään moninaista. Mitään selvää keskusta teorian, metodien tai tutkimuskohteen suhteen on mahdotonta löytää. Musiikin ja identiteetin, vallan ja multimodaalisuuden kysymykset olivat toki symposiumissa laajalti esillä, mutta itseäni ilahdutti toisaalta musiikinhistorian session suosio ja esitelmien korkea taso. Aivan uusiakin tuulia kognition ja performanssin tutkimukseen nähtiin muusikoiden katsetta tutkineiden kollegojen toimesta, mutta sessiopuheenjohtajuuteni toisaalla esti tällä kertaa perehtymisen tähän uuteen tutkimuskohteeseen ja sen kontribuutioon. Jälkiä vanhoista rajoista musiikkitieteen, etnomusikologian ja musiikkikasvatuksen välillä ei symposiumin profiilissa näkynyt. Ylipäätään musiikintutkimuksella on merkitystä ja suomalainen tiedeyhteisö on hienos
ti olemassa.
Kaikkea uutta ei toki kannata kritiikittä hyväksyä. Kaiken symposiumissakin esillä olleen verkkopainotteisuuden, visuaalisuuden, nopeuden ja välittömän interaktiivisuuden ohella toivoisin, että pitkäjännitteinen, huolella tutkittu ja kriittisesti koeteltu tieto olisi tulevaisuudenkin musiikintutkimuksen ominaispiirteitä. Tämän lisäksi toivoisin, että kaikkien julkaisuluokitusten ja kansainvälisyydenkin aikana emme täysin unohtaisi suomea tieteen kielenä.
Emme kai halua, että alallamme – McLuhaniin vielä kerran palatakseni – välineestä tulee viesti?
Markus Mantere
kirjoittaja on Suomen musiikkitieteellisen seuran puheenjohtaja ja yliopistotutkija
Suomen musiikkitieteellisen seuran blogissa julkaistaan kirjoituksia, joissa katsellaan maailmaa musiikkitieteilijän näkökulmasta. Blogiin voi tarjota kirjoituksia seuran sihteerille: mts.toimisto(at)gmail.com.