Tänä vuonna Suomen musiikintutkijoiden jokavuotinen valtakunnallinen symposium pidettiin Jyväskylässä (19.–21.4.2017). Kaikki oli kuten yleensä: tapahtuma eteni mutkattomasti, esitelmät olivat monipuolisia, oheisohjelma rentouttavaa ja järjestäjät stressaantuneita. Saimme tavata kollegoja, joita emme muuten työmme piirissä tapaa, ylläpidimme yhteisöllisyyttä ja vahvistimme ammatti-identiteettiämme.
Symposium-käytännön toivoisi jatkuvan elinvoimaisena tulevaisuudessakin. On nimittäin suurelta osin juuri tämän jokavuotisen symposiumin ansiota, että kuilu esimerkiksi musiikkitieteen ja etnomusikologian välillä on maassamme pienempi kuin monessa muussa maassa. Maailmanlaajuisesti tarkastellen musiikintutkimuksen eri alojen ja suuntausten välinen kanssakäyminen ei ole itsestään selvää, kuten hyvin tiedämme. Meillä Suomessa me musiikintutkijat kaikkine eri paradigmoinemme, suuntauksinemme ja mielipide-eroinemme vietämme joka vuosi yhdessä muutaman päivän. Tämä on ainutlaatuista ja hienoa.
Mikään instituutio ei ole kuitenkaan täydellinen. Symposiumkäytännöissäkin on kehittämistä. Yksi tällainen asia on kielikysymys, josta käytiin Jyväskylässä vilkkaahkoa keskustelua. Toinen asia on tapa, jolla sessiot – siis symposiumin varsinainen esitelmäohjelma – kulloinkin koostetaan.
Yksittäisistä esitelmäehdotuksista koostetut sessiot rakennetaan aina jonkin yhteisen, kokoavan teeman ympärille. Millä perustein ja mitkä seikat huomioiden teema hahmotetaan, ei ole kuitenkaan mikään yksinkertainen asia. Teema voi määrittyä tutkimuskohteen, tutkimusmenetelmän, tutkimussuuntauksen tai vaikkapa tutkijanuran vaiheen johdattamana. Usein sessioiden nimet saattavat olla hyvinkin kekseliäitä moninaisista esitelmäaiheista johtuen.
Tosiasiassa sessiot on kuitenkin rakennettu lähes aina hyvin yleisten ja vakiintuneiden käytäntöjen ja oletusten mukaisesti, ilman syvempää pohdintaa tai pyrkimystä. Koska musiikintutkimuksen alan oppiaineet ovat Suomessa varsin profiloituneita, tämä johtaa liian usein siihen, että sessioissa keskustelevat ja toistensa esitelmiä kuuntelevat samasta oppiaineesta tai tutkimushankkeesta tulevat henkilöt. Nämä ovat kuitenkin jo istuneet usein jopa vuosia yhdessä oman oppiaineensa tutkijaseminaarissa tai vastaavassa kokoontumisessa.
Mitä tutkimuksellista iloa on matkustaa symposiumiin, jos oman session jäsenet – eli pääasialliset keskustelukumppanit – ovat omia lähikollegoita tai jatko-opiskelukavereita? Mitä uutta esitelmän pitäjä saa symposiumista, jos hänellä ei ole mahdollisuutta saada palautetta kuin niiltä, joilta muutenkin sitä saa ja joiden ajatukset tuntee muutenkin jo ennestään?
Korostan, että tämä pieni epäkohta ei koske millään erityisellä tavalla tämän vuoden Jyväskylän symposiumia vaan jo useita aikaisempia symposiumeja. Monen vuoden ajan esimerkiksi Turun yliopiston audiovisuaalisten teemojen tutkijat on istutettu symposiumeissa samaan sessioon piittaamatta siitä, että he tuntevat toistensa aiheet läpikotaisin ja esitelmöivät muutenkin toisilleen koko ajan.
Kyseessä ei ole vain käytännöllinen, yksittäisen jatko-opiskelijan tai muun tutkijan työn etenemiseen liittyvä asia. Tällainen järjestely nimittäin sisältää oletuksen siitä, että tutkimussuuntaukset tai instituutiot eivät voisi aidosti keskustella toistensa kanssa. Näinhän ei ole. Usein virkistävimmät ajatukset syntyvät päinvastoin kanssakäymisessä riittävän erilaisten aiheiden ja ilmiöiden kanssa. Uudet ideat syntyvät silloin, kun kurkitaan oman kapean erikoisalan tai lähestymistavan ulkopuolelle. On valtapoliittista höpöhöpöä väittää kehämäisesti, ettemme voisi keskustella, koska kyseessä on eri keskustelut. Jostain voi oppia, vaikka olisi sen kanssa kaikesta eri mieltä. Toisaalta jo opitun toistaminen pienessä piirissä ei ole tieteellistä ajattelua vaan lahkolaisuutta.
Session jäsenten esitelmillä tulee tietenkin olla jotain yhteistä – muuten kyseessä ei olisi tieteellinen sessio – mutta ilmeisin, näkyvin tai yksinkertaisin yhtäläisyys ei ole aina tutkimuksen ja opintojen kannalta hedelmällisin. Voisimmeko olla sessioita muodostaessa vähemmän älyllisesti laiskoja ja ajatella syvällisemmin ja radikaalimmin – kriittisemmin ja tieteellisemmin? (Puhun tässä luonnollisesti vain yksittäisistä esitelmistä rakentuvista sessioista, joiden koostamisesta vastaavat aina kulloisetkin symposiumin järjestäjät. Erikseen rakennetut ja ehdotetut temaattiset sessiot ovat luonnollisesti eri asia, koska niissä yhtenäinen aihe tai näkökulma on nimenomaan se juttu.)
Yksinkertainen tapa lieventää tätä hienoista ongelmaa on se, että jatkossa jokainen symposiumeja järjestävä taho ottaisi ohjenuorakseen sijoittaa sessioiden puhujien joukkoon aina vähintään kolmen eri instituution edustajia. Tällä tavalla symposiumien merkitys musiikintutkijoita yhdistävänä vuosittaisena tapahtumana vahvistuisi entisestään.
Juha Torvinen
akatemiatutkija
Suomen musiikkitieteellisen seuran blogissa julkaistaan kirjoituksia, joissa katsellaan maailmaa musiikkitieteilijän näkökulmasta. Blogiin voi tarjota kirjoituksia seuran sihteerille: mts.toimisto(at)gmail.com.