Kolmio voi mahtua neliöreiästä, mutta kuutio ei millään mahdu pyöreästä. Tämän metodin kanssa puuhastelin tuttavan lapsen kanssa. Leikkikalu, jossa eri muotoisia kappaleita työnnetään laatikkoon erilaisista aukoista, on nimeltään palikkalaatikko, plokkiloota, plocklåda, tai boîte à formes.
Palikat menevät lootaan, koska ne ovat oikean kokoisia. Vaikeampaa on saada tutkija tv-ohjelman vieraaksi. Tutkija kokee olevansa sellainen hankalan muotoinen palikka, kun se ei sovi kolmion eikä neliön muotoon, eikä se sujahda toosaan edes kylki edellä.
Seurasin maaliskuussa Musiikintutkijoiden valtakunnallisen symposiumin esitelmiä. Siellä esitelmän pitäneet olivat lähes kaikki valovoimaisia esiintyjiä, kielitaitoisia, hauskoja ja viiltävän älykkäitä. Heitä haluaisin kuunnella useammin radiossa ja tv:ssä. Miksi julkisuudessa sitten esiintyvät pääosin muut ihmiset? Siellä ovat ne, jotka ovat siellä aiemminkin olleet, ja heidän kytköksensä yliopistomaailmaan on tavallisesti löyhä.
Vanhoja vaivoja riittää. Tutkimusaiheella on harvoin uutiskynnyksen ylittävää merkitystä, paitsi jos se koskee Mona Lisaa tai Maamme-laulua. Ihmiseltä, joka ei aiemmin ole ollut julkisuudessa, saa haastattelupyyntöön herkästi kielteisen vastauksen. Aihe ei joko suoraan liity tutkijan omaan alaan tai he eivät ole siihen omasta mielestään vielä riittävän perehtyneitä.
Yliopistokoulutus opettaa tehokkaasti itsekritiikkiä. Yritin muutama viikko sitten saada opiskelijaa vieraaksi erääseen ohjelmaan. Hänen mielestään hän ei voi puhua, koska on vasta toisen vuoden opiskelija. Kerran tehtiin juttu, jossa 8-vuotias opetti viulunsoittoa. Siitä tuli hauska, koska 8-vuotiaalle ei ollut kukaan ehtinyt sanoa, että ”sun koulutus on turhaa ja se maksaa liikaa”. Aistin myös yliopistojen ryhmäkuria: ei saa mennä julkisuuteen puhumaan jos sille ei ole ehdotonta perustetta.
On myös niitä, jotka kertovat etteivät epäsymmetristen kasvojensa tai lasimaisen hiuslaatunsa takia halua esiintyä televisiossa. Media kaipaa monipuolisuutta ja eri näköisiä ihmisiä, mutta se on itse onnistunut opettamaan ”eri näköiset” ihmiset hiljaisiksi.
Laatikkoleikin muotteihin yritetään myös journalistit sovittaa. Yhtä hyvin itse koen toimittajana, että en voi tehdä haastattelua Itämeren typpipitoisuudesta, koska se ei ole omaa alaani. Tunnen itseni myös vääräksi henkilöksi esiintymään käsinuken kanssa tai puhumaan uskonnosta. On päiviä, jolloin ei haluaisi mennä julkisuuteen puhumaan lainkaan, vaan mieluummin istuisi työhuoneella tutkimassa kirjallisuutta.
Kun meillä journalisteilla ja tutkijoilla kerran on samat ongelmat, niin sovitaan että ei välitetä niistä. Jos tiedotusvälineestä mahtuu läpi jalkapallokentän kokoinen itsetunto, niin mahtuu siitä sitten yhtä lailla hakusanallinen tieteellistä epävarmuutta. Humanistisesta tutkimuksesta soisi tulevan vahvempi osa median tarinastoa.
Janne Koskinen
Toimittaja, FM